Auton nouto Quitosta Ecuadorin pääkaupungista 2003.

Auton nouto Quitosta. 24.10.2003

Meille piti saada käyttöön auto jossa olisi vetokoukku, koska sellaista kohta tarvitaan varmaan päivittäin.

Sellainen auto oli ystävällämme Hernandolla, (Jeep grand cherokee – melkein uusi), ja jonka asunnossa majailemme taalla Salinaksessa. Jonkun pitäisi vaan lahteä hakemaan valmis auto Quitosta, joka on siis Ecuadorin pääkaupunki. Quito sijaitsee vuoristossa kolmen kilometrin korkeudessa ja ajoaika sinne bussilla on vain kymmenen tuntia. Sain Antin houkuteltua mukaan auton noutoreissulle samoin ystävämme Carlosin. Jefe Kjell kävi heittämässä meidät bussipysäkille La Libertadiin, kellon ollessa puoli yhdeksän illalla.
Bussimme oli määrä lähteä kello yhdeksän illalla. Perillä olisimme aamu seitsemältä joka tekisi bussimatkalle aikaa kymmenen tuntia. Tietysti ennen kuin pääsimme bussiin, meille tehtiin ruumiintarkastus metallinpaljastimien kanssa sekä, kaikki matkatavaramme tarkastettiin? Bussihan ei sinänsä ollut mikään ihmeellinen, mutta totta kai tupaten täysi ihmisiä. Hintaa tällaiselle luxusmatkalle kertyi huimat kahdeksan dollaria per nuppi. Olihan kyseessa pikavuoro joka ei matkalla turhia pysähtele.

Matkaan pääsimme suhteellisen ajoissa aika tarkkaan kymmenen minuuttia myöhässä. Nopeasti sellainen aika kurotaan umpeen kymmenen tunnin ajon aikana. Kun olimme matkustaneet muutamia tunteja ja juuri kun Anttikin oli saamassa unenpäästä kiinni, pysähtyi bussi. Poliisit käskivät kaikki matkustajat ulos ja kaikkien kassit tarkastettiin. Samalla tehtiin uusi ruumiintarkastus, jonka jälkeen päästiin takasin bussiin. Sama toistui noin tunnin kuluttua edellisesta eli juuri kun olimme taas saamassa unen päästä kiinni. Tämä alkoi tuntua jo vittuilulta, mutta minkäs teet.

Matka jatkui, kunnes saavuimme aamulla puoli yhdeksältä Quiton esikaupunki alueelle vain kaksi tuntia myöhässä. Itse sain matkan aikan vähän nukuttua mutta Antti ja Carlos eivät nukkuneet käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Taksilla sitten ajoimme sovittuun paikkaan Reina de Victoria kadulle jolla piti sijaita Hernandon matkatoimisto.

Ensin menimme yhteen viiden nelion luukkuun josta sai kahdella dollarilla kunnon aamiaisen. Kun olimme valmiit, jatkoimme kadulla eteenpäin kunnes tulisimme oikean numeron kohdalle. Siihen meni ehkä viisi minuuttia. Mutta toimistoa ei vaan ruvennut löytymään. Numerointi oli siinä mielessä erikoinen, että juuri kyseistä numeroa ei ollut olemassakaan. Ecuadorissa kaikki on mahdollista. Joten jos osa kadun numeroista puuttuu, ei se hämmästytä sen enempää kuin lentokoneissa penkkirivi numero kolmetoista puuttuminen. Nooh, tilanne laukesi siihen kun Hermanni päätti lähteä autollaan ajamaan Reina de Victoria katua läpi löytääkseen meidät.

 Ja pienen hetken kuluttua oltiin jo Hermannin autossa. Olimme Hermannin konttorista noin sadan metrin päässä, mutta he antoivat meille epähuomiossa väärän kadun numeron. Olihan se konttorikin toki kahden kadun kulmassa joten osoitetta sai venyttämällä kumpaankin kadun suuntaan… Tiedä häntä mitä kohtaa emme ymmärtäneet. Seuraavaksi menimme tutustumaan Hernandon asuntoon, sillä auto ei ollut vielä valmis?? Se (auto) olisi valmis joskus iltapäivällä.

Tämän jälkeen hommasimme itsellemme hotelli huoneen, Nyt olimme jo aika varmoja että tuskin saamme tänään autoa sellaiseen aikaan että voisimme sillä lähteä ajamaan kohti Salinasta ja yötä myöten se ei olisi kovinkaan järkevää. Kun hotelli huoneen hinta oli sovittu 50 dollariin sisältäen aamiaisen ja kun kassin poikaset oli saatu hotellihuoneeseen niin johan rouva Hermanni (Lupe) halusikin viedä Suomi-pojat opastetulle kaupunki ajelulle, jonka oppaana hän tulisi toimimaan. Jostain syystä tämä kuulosti todella ei toivotulta uutiselta, mutta emme oikein osanneet väsyneinä kieltäytyäkään. Carlos onnistui ilmoittamaan ettei pääse, sillä hänellä on muita asioita hoidettavana. Joten menkää te pojat vaan. Eikä siinä sitten muutakaan voinut kuin lähteä turisti kierrokselle joka ei kiinnostanut väsynyttä matkamiestä ”tippaakaan”. Rouva muuten ajeli kuin kaistapäinen HKLn bussikuski, katsoi taakse meitä päin (istuimme siis takapenkillä) samalla ajaen eteenpäin, muu liikenne väisteli ja soitteli torvia, olo oli kuin jossain epärealistisessa kauhuelokuvassa. Menoa jatkui kunnes poliisi onnistui pysäyttämään meidät, pyysi ajokortin Lupelta ja repi sen kyselemättä asiasta sen enempää. Sen jälkeen poliisi kirjoitti pienen sakkolapun, taisi olla jotain 15 dollarin lieppeillä. Sakkolapusta saimme kuvan, mutta sen repiminen tapahtui niin yllättäen ettemme sitä onnistuneet kuvaamaan.

 Lupe ei varmaan yhtään tykännyt koska heti tapahtuman jälkeen sanoi että nyt voitte mennä pojat hotelliin lepäämään pitkän bussi matkan rasitusten jalkeen….vihdoinkin. Hernando ajoi meidät hotelliin.  Parin tunnin päiväunien jälkeen Hernando soitti ilmoittaen olevansa alakerrassa automme kanssa (noin kello viisi iltapäivällä). Kun menin alakertaan sitä vastaanottamaan, Hernando kertoi pikkuvioista jotka autoa vaivaavat. Auto on normaalisti automaatti, mutta koska joku mikropiiri on rikki, sitä täytyy komentaa vaihdekepista kuten normaalia autoa eli automme on ns. semiautomaatti. Autosta puuttui koukku totta kai, sen takiahan juuri tämä auto oli päätetty hankkia. Mutta no worries, sellainen tulee ja se saadaan ensi perjantaina tai lauantaina. Tämän uuden automme vuosimallikin tarkentui vuoteen -91 tai -92. Muuten se oli ihan hieno ja väriltään urheilullisen punainen. Näin se uusi vetokoukulla varustettu automme muuttui joksikin muuksi pökäleeksi.

Vastaanotimme automme, kävimme parilla kaljalla ja menimme nukkumaan. Ajattelimme yrittää lähteä välittömästi aamiaisen jälkeen matkaan kohti kotiamme Salinasta. Aamiainen olikin sitten erittäin naurettavan ärsyttävä, kahvi tai tee jonkun helvetin hedelmäviipaleen kanssa. Pyysin saada kananmunaa ja leipää ja se toteutui, sitten Antti ja Carlos tilasivat jotain extraa vatsanpohjalle. Totesimme että syodään lisää matkalla koska tässä viiden tähden hotellissa ei ole muut kuin kusetukset kohdallaan. Heti perään Antti meni maksamaan hoteelihuoneemme joka oli sovittu 50 dollariin, mutta olikin yön aikana noussut 85 dollariin. Puolen tunnin riitelyn jalkeen maksoimme vain 75 dollaria. Näin se 50 dollarin yö kunnon aamiaisineen viiden tähden hotellissa muuttui kummasti. Kananmunille tuli hintaa.

Matka Quitosta esikaupunki alueelle kesti vain puolitoista tuntia.  Kaupunki on toki 50 kilometriä pitkä yhdessä vuorien ympäröimässä laaksossa, joten eksyminen on aika todennäköistä jossain vaiheessa. Eikä täällä mitään liikenne kylttejä ole, jotka opastaisivat pois kaupungista. Antti näki mielessään mahtavat markkinat alkaa tehdä sellaisia. Kun sitten saavuimme kaupungin porteille poliisikontrolliin, niin meidän käskettiin ajaa tien reunaan. 

Meille kerrottiin ettei auton paperit ole kunnossa. Tiedusteluumme mikä niissä mättää, ei meille kerrottu mikä oli vialla, ainoastaan sanottiin että paperit eivät ole kunnossa. Polliisit ilmeisesti halusivat lahjuksia. Ajoimme auton tien reunaan. Sanoin Antille että vittu mulle riittää, pitäköön autonsa. Minä en suostu maksamaan mitaan viiden dollarin lahjuksia nyt, varsinkin kun papereitten piti olla kunnossa. Samalla kun kaksi poliisia tuli luoksemme, nousimme autosta ja aloimme tavoitella reppuja. Pakolliset valokuvat oli ensin otettava sinänsä kohta alkavasta hauskasta tilanteesta. Sitten soitin auton omistajalle Hernandolle ja kerroin jotta ongelmia tuli, otamme reppumme ja auto jää minun puolesta tähän. Onhan tässä poliiseja sitä vartioimassa. Samaan aikaan Carlos yritti selvittää suu vaahdossa tilannetta. Hernando pyysi antamaan puhelimen poliisille, jonka teinkin. Samalla annoin auton avaimet hänelle. Sitä mistä he keskustelivat, ei ole tietoa. Käskin Carlosin sanoa toiselle poliisille että me jätetään auto tähän, pitäkää pojat hyvää huolta siitä. Toinen poliisi puhui yhä Hernandon kanssa. Carlos oli aivan ihmeissään, samoin poliisit. Minä Sanoin Antille että lähdetään ja viittoilin Carlosia seuraamaan. Ojensin käteni jotta saisin puhelimeni takaisin. Tilanne laukesi siihen että poliisit meni kait vähän sekaisin välinpitämättömyydestämme autoa kohtaan, joten he aivan yhtäkkiä toivottivat hyvää matkaa, antoivat puhelimen ja avaimet takaisin ja häipyivät reippain liikkein pois paikalta meitä kiusaamasta. Kysyin Carlosilta mitä tapahtui, hän vain vastasi ”i dont know”. No mehän jatkettiin matkaa. Seuraavat sata kilometria oli käytännössä pelkkää alamäkeä, olimmehan kolmen kilometrin korkeudessa. Loppumatka meni ihan hienosti, pysähdyimme pari kertaa kysymään tietä ja ostelemaan hedelmiä. Hedelmät ovat todella hyviä Ecuadorissa.

Salinaksessa oltiin alku illasta. Ajomatka Quiton ja Salinaksen välillä on noin 550 - 600 kilometriä, riippuen siitä montako kertaa eksyy matkalla.

Tätä juttua kirjoitettaessa on maanantai, vene makaa autotallissa edelleen sillä helvetin auton kuljetustrailerilla. Tarvitsemme sen siirtämiseen ns.hiab-autoa. Joita ei ole näkynyt.

Ehkä yksi syy ongelmiimme poliisin kanssa on ollut kalpea ihonvärimme, sekun vähän niin kuin houkuttelee poliiseja kokeilemaan onneaan pikku lahjusten muodossa. Tätä vikaa ollaan korjattu  urakalla pari viimeistä päivää auringon alla. Tällä hetkellä me kalpeanaamat muistutamme enemmän punanahkoja tai keitettyjä rapuja. Aurinkokin on alkanut paistaa täällä jo parin päivän ajan. Äsken kävin ulkona ja lämpotila naytti 27 astetta arvatkaa mitä.

Terveisia Ecuadorista

Rape