Vierailijat

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Ecuadorin aarelaivojen etsintä 2000-2006

Vrouw Marian 

Hylyn löytymisen jälkeen vuonna 1999, minuun otti yhteyttä eräs Monacolainen mr. Edwall. Hänellä oli eräs aarrelaiva projekti Ecuadorissa ja tähän liittyen kävimme keskusteluja kiinnostuksestani lähteä paikan päälle tutustumaan tällaisen projektin pyörittämiseen. Näin jälkeenpäin ajateltuna vaikeinta taisi olla yrittää hillitä itseäni ja näyttää mahdollisimman rauhalliselta. Ilmeisesti tämä tuotti jotain tulosta, koska jo syyskuussa saman vuonna 2000, löysin itseni KLM lentokoneesta matkalla kohti Guayaquilin lentokenttää.
Tämä Edwall on yrittänyt aikaisemmin löytää "El Doradoa" eli Inkapäällikkö Atahualpan kadonnutta kulta-aarretta. Espanjalaiset Pizarron johdolla ottivat Inkapäällikkö Atahualpan vangikseen ja lupasivat vapauttaa hänet huoneellista lunnaita vastaan, joka oli määritelty 6,7 x 5,2 x 2,4m kokoiseksi, joka piti täyttää 1/3 kullalla ja loput 2/3hopealla. Tämä kulta ja hopea kerättiin kasaan sovittuun huoneeseen, joka ei ollut Espanjalaisten alueella. Myöhemmin Espanjalainen luutnantti kävi paikanpäällä tarkistamassa lunnaiden olevan sovitulla tavalla kerättynä. Tämän jälkeen Atahualpa kuitenkin vapauttamisen sijaan kuristettiin hengiltä. Inkat saivat kuitenki tiedon murhasta jonka seurauksena tuhannet inkat tyhjensivät lunnashuoneen sinne kerätyistä jalometalleista ja siirsivät sen jonnekin. Huone tyhjennettiin yhden yön aikana ja jalanjäljet johtivat kohti Llangnatiksen viidakkoon. Aarretta ei silloin eikä ole tähään päivään mennessä ole onnistuttu löytämään. Tarinaan liittyy joku Skotti joka palasi myöhemmin viidakosta yhden kulta esineen kanssa, jonka oletettiin olevan osa tuota suurta kulta aarretta. Mies pääsi pois viidakosta henkitoreissaan ja hänen muut ryhmän jäsenet olivat kuolleet matkalla. Tämä Skotti myös kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin. Hän on kuvaili sairasvuotella ollessaan kirjeen, johon kuvaili paikan josta kulta esineen oli löytänyt. Mutta paikkaa ei kuitenkaan kukaan ole onnistunut paikantamaan. Tämä El Dorado kullan siirto tapahtui Ecuadorissa. Tuonne Llanganatiksen viidakkoon on aikojen saatossa säännöllisesti kadonnut lukemattomia retkikuntia näihin päiviin asti. Muistan kuinka uutisissa oli tuolloin juttu noin 8 henkisen saksalaisen porukan katoamisesta sinne.
Kjellillä on kopio tästä Skotin kirjeestä. Tosin en sitä koskaan nähnyt, mutta siihen oli kuvailtu paikka jossa olisi ollut enemmänkin kultaa. Paikka on hyvin epämääräinen ja sopii melkein joka paikkaan tuolla viidakossa.

Inkojen kultaa

Espanjalaisten aika Eteläamerikan kansoille oli yli 300 sadan vuoden ajan pelkkää riistoa, rosvousta ja orjuuttamiosta. Espanjalaisille tämä 1490- 1820 välinen aika oli tietenkin kukoistavaa liiketoimintaa. Eteläamerikan Tyynen valtameren puoleisella rannikolla melkein 100 vuoden aikana ei laivaliikenteellä ollut mitään vaaraa ja laivat saivat purjehtia siellä rauhassa, joten niiden aseistaminenkin oli turhaa. Sitten Englantilainen Francis Drake 1588 keksi kiertää Kaphornin kautta tälle eteläamerikan länsipuolelle ja tuolloin aseettomat kauppalaivat täynnä kultaa, hopeaa ja muuta kivaa joutuivat heidän käsiinsä käytännössä ilman vastarintaa. Lopulta Drake joutui työntämään yli laidan hopeaa 45 tonnia pitääkseen laivansa jotenkin tasapainossa pinnalla ja purjehtivassa kunnossa. Tämäkin tapahtui Ecuadorissa Isla de Platan saarella, tätäkään ei tiedettävästi olla virallisesti löydetty. Espanjalaisten Eteläamerikasta hankkimista jalometalleista näiden kaikkien vuosien aikana 1/3 menetettiin matkalla Espanjaan merenpohjaan ja kaappareille. Ecuadorin rannalle näitä Espanjalaisia laivoja tiedetään uponneen useita kymmeniä. Siellä kohtaavat Pohjoisesta rantaa pitkin etelään hitaasti kulkeva lämmin virtaus ja etelästä rannikkoa ylös kiipeävä kylmä Humboltd virtaus. Nämä virtaukset kohtaavat Peninsula Santa Helenan kohdalla, joka on miljooninen vuosien aikana muodostanut tämän kilometrien pituisen  merelle ulottuvan niemen. Tälle alueelle näitä haaksirikkoja on myös näiden virtauksien takia paljon kertynyt.


Arkistojen merkitys

Suurimmasta osasta näistä haaksirikkojen tapahtumista löytyy tietoja eri paikallisarkistoista. Meidän valtausalueella oli tiedossa neljä jo tunnettua haaksirikkoa. Myöhemmin löysimme muutaman lisää penkoessamme Espanjan Sevillasta Archivo General de Indias, sekä Archivo de Guayaquil ja Quiton sekä Perun Liman arkistoja. Kaikki arkistoista löytämämme uudet haaksirikkokertomukset eivät olleet omalla alueellamme Ecuadorissa. Osa Chilessä, jonne minulla on tietysti muitakin yhteyksiä. Jostain syystä nämä Ecuadorissa työskennelleet aarteen metsästäjät eivät halua menettää minuuttiakaan tutkimalla ensin arkistoja vaan merelle pitää päästä ja heti. Heillä ilmeisesti teknologialla korvataan tätä arkistoissa menetettyä aikaa. Minä pidin itsestään selvyytenä pääseväni tekemään asioita oppimallani tavalla, tämä oli alunperin myös yksi vaatimuksistani. Mutta tosiasiassa se menikin just toisinpäin ja me palaamme tähän vähän myöhemmin.


Capitana 1654

Hyvin pian Ecuadorissa meidän etsintä kohteeksi numero yksi muodostui Espanjan uuden mantereen suurin tunnettu haaksirikko, 1654 uponnut Jesus Maria de la Limpia Concepcion eli lyhyemmin Capitana. Espanjalaisilla oli tapana antaa laivoille pitkiä virallisia nimiä, jotka sitten lyhentyivät ytimekkäiksi lempinimiksi. Tämä tuo oman lisänsä arkistoihin, tuolloin kaikki kirjoitettiin käsin ja pitkät nimet veivät aikaa, joten Espanjalaiset alkoivat joko käyttää lyhyttä lempinimeä tai vain sanaa Nao = nave = laiva. "Este nao naufrago a" ... tämä laiva haaksikkoutui jonnekin.
Tämän laivan menetys oli espanjalaisille merkittävä isku, sen lastia yritettiin pelastaa noin 40 vuoden ajan. Eikä siitä koskaan tiedettävästi päästy pelastamaan laivan virallista hopea ja kultalastia, 1680 luvun jälkeen se on saanut olla rauhassa näihin päiviin asti.

Capitanan oletettiin itse asiassa löytyneen 1997 erään Amerikkalaisen Rob Mc Clungin toimesta, tällöin sitä tyhjennettiin arvotavarasta ja muutaman vuoden jälkeen aarteenetsijäpiirien mielenkiinto hylkyä kohtaan  loppui. Omituista oli että useamman miljoonan sijaan hylystä löytyi vain alle 20.000 hopeakolikkoa, sekä muutamia kiviksi naamioituja hopeaharkkoja. 

Kun tulin ensimmäiselle vierailulleni Ecuadoriin vuonna 2000, minulle esiteltiin Capitana laivan osia museoissa ja tietysti sen yksityisomistuksessa olevia esineistöä. Koska olen paitsi kiinnostunut hylyistä myös aikanaan ollut hyvinkin läheisessä yhteistyössä Suomen Merimuseon kanssa, jolloin olen oppinut yhtä ja toista. Minua alkoivat häiritä Capitanan hylkyyn liittyvissä seikoissa monet pienen pienet yksityiskohdat. Capitanaksi oletetusta aluksesta nostetut rahat ja muu esineistö kuuluivat eittämättä Capitanaan, mutta itse hylky, josta esineet oli nostettu ei sopinut kuvaan ollenkaan. Mitä enemmän kyselin, sitä oudompia vastauksia sain. Aloin olla aika varma amerikkalaisten löytäneen väärän aluksen. En tosin tiennyt silloin mikä oli pielessä. Asiaan voisi saada lisäselvitystä tietysti arkistoista.


Toukat syöneet isoja paloja vanhoista teksteistä
Capitana oli tonniluvultaan samaa luokkaa kuin ruotsalainen 1628 uponnut Wasa-laiva, jonka pituus oli n. 60 metriä, mutta puutavara jota minulle esiteltiin aluksen kölinä, muistutti enemmän kylkikaarta, eikä edes kovin suurta sellaista. Tämän hylyn pituus olisi esitellyn puuosan mukaan vain max 20-30 metriä, kun sen pitäisi olla 50–60 metriä. Tämä arvio siis perustuen aluksen painoon, jonka tiedettiin olevan samaa luokkaa kuin Ruotsin Wasa laivassa. Eli ollakseen Capitanan puutavaraa, oli se aivan väärän kokoista.

Eräässä museossa oli pohjatukki, joka oli peräisin juuri tästä Capitana aarrelaivasta. Sen lisäksi että se oli aivan liian pienikokoinen, oli siinä todella ruosteinen liitos, jossa niitti. Se oli itse asiassa niin ruosteessa, ettei mitään metallia ollut näkyvissä. Minulla oli sattumalta mukana magneettiperäinen pieni rintatasku-lamppu ja sen päässä pieni magneetti, joka otti selkeästi kiinni tähän ruosteeseen. Pultin täytyi olla rautaa. Tiesin että Capitana oli sotalaiva kiitos Draken vierailun 1588. Sotalaivoissa käytettiin ainoastaan ruostumattomia liitospultteja, eli täällä pronssisia. Tämän perusteella pystyin päättelemään että tämä kappale tuskin oli voinut kuulua Capitanaan. Juuri tästä kyeisestä laivasta oli kuitenkin väitetty nostetun ne hopeakolikot ja harkot.

Aloin itsekseni miettiä, että olisivatko amerikkalaiset löytäneet kuitenkin jonkun toisen aluksen, joka olisikin esimerkiksi ollut pelastamassa Capitanaa ja haaksirikkoutunut tämän pelastusoperaation aikana itsekin? Pitäisi löytää tieto tällaisesta teoriasta, ehkä arkistot voisivat valoittaa asiaa.

Eräs huomiotani kiinnittänyt seikka oli myös uppoamispaikka: Tiedon murujen mukaan Capitana upposi 6 mailin päähän eräästä Santa Helenan niemestä, mutta 1997 löydetylle hylylle on matkaa kuitenkin lähes 10 nykyistä merimailia, joten nykyinen merimaili ei ainakaan ole ollut käytössä. Mikähän mailimitta on tuolloin ollut käytössä? Mikä on se mitta, jonka mukaan matkat on annettu ja mitähän ne ovat tänä päivänä?

Olivatko Amerikkalaiset edes perillä että tuohon aikaan oli käytössä useita eri mittaisia merimaileja ja olisivatko siten sotkeneet keskenään vanhat ja uudet merimailit? Ehkä he eivät olleet tutkineet vanhoja karttoja ollenkaan?

Erään kirjan sivulla olevasta vanhasta kartasta löytyi lisäksi tieto jossa Punta Carneroksi kutsuttu paikka. Oli vaihtanut sijaintiaan kertaallen, siirtyen silloisesta paikastaan noin 2 nykyisen merimailin verran?

Lisäksi meriselityksessä mainittiin, että Capitana upposi Punta Carnero -nimisen paikan ja Chanduyn väliin. Mutta kumpi Punta Carnero? Nykyinen hylkylöytö, josta hopea on nostettu lepää kuitenkin suoraan Chanduyn edustalla.

Capitanassa olisi huomattavasti suurempi lasti kultaa ja hopeaa kuin kaikkien aikojen suurimassa kultalaiva löydössä, Floridan rannikolla sijaitsevassa Atochan hylyssä. Vastoin kaikkia odotuksia Ecuadorin oletetusta Capitanasta löydettiin vain vähän alle 20 000 hopearahaa, muutamia kiviksi naamioituja hopeaharkkoja, sekä yksi kultaraha vuodelta 1656, joka oli lyöty vasta pari vuotta Capitanan uppoamisen jälkeen. Tämän olivat amerikkalaiset selittäneet sillä että kolikko olisi lyöty etukäteen ja otetaan myöhemmin vasta käyttöön??

Näihin muutamiin erikoisuuksiin pitäisi saada vastauksia, ennen kuin merelle kannattaisi lähteä.

Minulla oli tällä listalla muitakin asioita, mutta ne taisivatkin kääntyä minua vastaan. Sillä arkistojen sijasta nyt lähdettiin mekin kauhealla kiireellä ja tohinalla merelle. Yritin selittää että visiitti arkistoon olisi tässä vaiheessa paljon hedelmällisempi, mutta nyt oli muuttunut ääni kellossa. En jaksanut alkaa väittelemään. Totesimme vain että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Ja tehtiin niinkuin pomo halusi, tosin hyvin nopeasti motivaatio merelle menosta oli aivan olematonta, koska emme juuri uskoneet sieltä mitään löytävämme. Emmekä löytäneetkään kuin metalliroskia.


Ecuadorissa pääsimme aloittamaan varinaiset työt lokakuussa 2002, josta lähtien olinkin siellä lähes yhtäjaksoisesti vuoden 2006 maaliskuuhun saakka. Tällöin palasin suomeen. Muut porukasta jäivät jatkamaan. Mutta minä olin saanut tarpeekseni.

Sukellusolosuhteet eivät Ecuadorissa ole mitenkään kadehdittavat, sillä matalaan veteen vajonneet hylyt ovat kokonaan hiekan peitossa ja lisäksi aallot kasvavat matalammassa vedessä monimetrisiksi jolloin sukeltaja voi tempautua aallon mukana välillä useita, jopa kymmeniä metrejä. Paikallaan pysyminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta. Opimme myös paikallisilta kaikenlaista. Pahimmillaan näkyvyys saattaa olla 10 cm. Ensimmäinen kausi meni opetellessamme elämään maassa maan tavalla. Teimme aluksi monia asioita aivan väärin, kutsutaan sitä meidän oppimisprosessiksi. Menetin täysin luottamuksen paikalliseen väestöön. Oltiin vuokrattu yksikin kalastusalus ja kun aamulla mentiin satamaan näimme kuinka veneemme lähti merelle kalaan, myöhemmin kuulimme -viikoksi. Kuulemma nyt alkoi tulla hyvin kalaa ja meidän vuokrasopimuksella pyyhittiin takapuolta. Mistä sitä yhtäkkiä sait uuden veneen alle? Kun menit pyytämään ennakkoon maksettua summaa takaisin, oli rahat mennyt ilmeisesti polttoaineisiin ja siksi varmaan kalaankin lähtivät. Viikon jälkeen nämä kalastajat olivat sitten halukkaita auttamaan meitä. Täällä vaan täytyy olla omavarainen kaluston suhteen. Tässä välissä Kjell osti minulta vanhan 7,5m kumiveneen suomesta. Sen maahan tuominen oli aikamoinen paperisotku, kun useat viranomaiset leimasimien kanssa haluavat saada omat voitelurahansa, joten se vene kaikkien vaikeuksien kautta lopulta salakuljetettiin Ecuadoriin. Maksettiin vaan sen rekisteröimisestä nuo "leimasin rahat" eli lahjukset.

Meillä oli aina mukana paikallinen aseistettu vartija merirosvovaaran takia.
Nyt se paikallinen on jossain ja me huolehditaan sen pyssystä
Nyt kun meillä oli oma vene alkoi asiat vähän luistamaan. Pääsimme merelle paljon helpommin ja aina kun meitä huvitti. Käytimme magnetometrejä 2 laitetta yhtä aikaa. Tämä tekniikka nopeuttaa huomattavasti etsintää, onneksi meillä ei ollut kuin Helsingistä Porkkalaan kokoinen meri alue luodattavana. Kun sitä luotaa sellaisella tarkuudella jotta tuollainen 1650 luvun alus saadaan näkymään, laskimme että sellaiset 50 vuotta menee, jotta saadaan koko alue hoidettua. Välillä magnetometri antoi lukemia, ja sitten sukellettiin käsikäyttöisen metallinpaljastimen ja mammuttipumpun kanssa. Löydetyt kohteet osoittautuivat aina muuksi kuin hylyiksi. Enimmäkseen kaljatölkkejä. Ecuadorissa heitetään surutta kaikki yli laidan, aivan kaikki mille ei löydy mitään käyttöä. Siellä se meri on se maailman suurin kaatopaikka ja se kyllä erottuu.
Kahdella magnetometrillä 4m ja etäisyydellä,
Bampua käytettiin pitämään kaapelit kauempana toisistaan

Kovan käden väännön jälkeen pääsimme vihdoin Sevillan arkistoon lokakuussa 2004. Ensimmäisen kerran alettiin saada vähän materiaalia, jonka avulla voisimme päästä vähän eteenpäin. Mutta tämäkin jäi 10 päivän retkeksi, joista viikonloput paikka oli kiinni. Arkisto oli valtava ja aloimme vasta päästä lähelle, kun meidän piti palata Ecuadoriin. Sevillassa ollessani tajusin vasta haaksirikon suuruuden. Sieltä löytyi tuhansia juuri tätä hylkyä koskevia sivuja, enemmän kuin mistään muusta haaksirikosta, mitä olen ikinä missään tutkinut. Valitettavasti niistä löytyi kaikkea muuta kuin meriselitystä. Tämän sain kyllä myöhemmin käsiini.



Capitana upposi suhteellisen matalaan veteen noin 8-9m, joten ilman herkkää magnetometriä sen paikallistaminen on melkein mahdotonta. Capitanan uppoamisen jälkeen 1650-luvun sukeltajilla olivat samat ongelmat: huono näkyvyys, korkea aallokko, hait ja merikäärmeet. Näissä vesissä viihtyvät härkä-, tiikeri- ja vasarahai sekä monet muut pienemmät otukset. Näistä härkähaita pidetään maailman vaarallisimpana hailajina, vuoden 2000 jälkeen pelkästään Ecuadorin rannikolla on tiedossani kolme kuolemaan johtanutta härkähain hyökkäystapausta. Ongelmia sukeltajille tuovat myös kaksi erittäin myrkyllistä merikäärmelajia. Minä sukelsin aina suomalaisille Loitokarin rukkaspuvuilla, jotka antavat edes jonkinlaisen suojan merikäärmeen puremaa vastaan. Aurinko polttaa joulu–huhtikuun välisenä aikana niin ankarasti, että merellä eläminen ja oleminen on sikäli varsin rankkaa. Kasvot meillä on kääritty kuin beduiineilla ja käyttämämme aurinkosuojakerroin on 50.
Muuten työskentelyolosuhteet ovat mukavat, välillä ehkä turhankin kuumaa. Minulla ei ole osuuksia mihinkään prosenttiin mahdollisesta löydöstä, mutta meillä on säännöllinen kuukausipalkka ja muuten hyvät edut. Meitä on täällä kolme suomalaista ja asumme kaksikerroksisessa talossa merenrannalla. Meillä on oma uima-allas, jacuzzi sekä totta kai itse rakentamamme nestekaasusauna, jonka alumiinikattila kiuas toimii huonosti. Talossa on kahdeksan huonetta ja omaan huoneeseeni kuuluu iso parveke, joka on samalla toimistoni. Meillä on kolme työntekijää: kokki, huonepalvelija, joka hoitaa pyykit ja siivoaa talon, sekä vartija-talonmies. Sukeltamaan lähdemme suoraan rannastamme nopealla Ribtec 7,5m kumiveneellä, jolla matka työmaalle kestää 30–60 minuuttia. Työskentelemme kelien salliessa 12-tuntisia päiviä, jopa enemmän. Palaamme aina iltaisin kotiin koska matka ei ole pitkä. 

Talomme takapihalla pieni uima-allas, allasbaari ja jacuzzi kuumavesiporeamme


Palattuamme Sevillasta 2004 lokakuussa, aikaamme kului hukkaan odotellessamme työlupiemme uusimista. Ecuadorin vallassa ollut presidentti Lucio Gutiérrez pakeni huhtikuussa Brasiliaan. Katselimme sitä suorassa TV lähetyksessä, jossa kaveri juoksi Quiton lentokentällä vihaisen kansan takaa ajamana yhteen hänen eteensä laskeutuneeseen helikopteriin ja katosi.  Väki oli vihaisena kun sai tietää presidentin ottannen valtion kassasta 300 miljoonaa USD ja laittoi sen omalle tilille omaan käyttöön. Jostain syystä hänen hallituksensa tekemät sopimukset menettivät lain voiman ja meidänkin luvat piti uusia. Nyt maassa on uusi presidentti, Alfredo Palacio. Olisin halunnut käyttää tämän ajan esimerkiksi arkistoissa, mutta mr. Edwall oli aivan varma että paperit tulee kuntoon parin päivän sisällä. Siinä kului kuitenkin vanhan tavan mukaan noin 6kuukautta.
Sinänsä Ecuadorin hallitus on suhtautunut meihin hienosti.

Kun loppuvuodesta 2005 menin käymään Kjellin luona, huomasin että hänellä oli joku muistiinpano esillä, ja siinä luki espanjaksi Haaksirikot 1655 lähtien. Tämä oli Perun Limassa olevan varakuninkaan arkisto. Paikka jonne olin halunnut koko ajan mennä. Kysyin Kjelliltä mikä tuo on? Johön sain vastauksen että hän kävi siellä kaverinsa Hernandesin kanssa tutustumassa, mutta eipäsiellä ollut mitään meidän capitanasta koska se upposi 1654. Sain jonkun näköisen raivonpuuskan, sillä capitana upposi 1654 joulukuussa. Ja aivan varmasti tämä arkisto oli täynnä kaikkia mahdollisia papereita kyseisestä tapahtumasta. Sitä paitsi haaksirkon jälkeen ei mikään uutinen edes olisi ehtinyt Limaan kuukauden sisällä.

Vihdoin tämän käydyn episodin jälkeen pääsin ensimmäsitä kertaa sinne minne olin jo 5 vuotta halunnut päästä. Limasta sitten löysimme kaiken mahdollisen juuri ne tiedot mitä olin kaivanutkin.

Pelkästään näiden papreiden kopioiminen kesti minulta usean päivän ja niiden tulkkaamiseen meni noin 3 kk. Onneksi Petteri tuli Ecuadoriin ja hän alkoi viedä projektia eteenpäin Tommin kanssa. Itse sain selvitettyä näistä papereista Capitanan uppoamispaikan aivan tarkasti. Kaikkiin aikaisemmin mainittuihin kysymyksiin saatiin hyvät selityksen, kuten se hylky mistä se kultakolikko oli nostettu oli paikalle uponneesta pelastus aluksesta, joka upposi muutamia vuosia myöhemmin.
Haaksirikkopaikka oli siinä 6 mailin päässä Santa Helensast avomerellä oleva yksinäinen pintakivi, mutta lopulta Capitana ajautui tuohon Chanduyin edustalle olevalle Punta Carneron edustalla olevalle merestä pullistavan neekerinpään viereen. Oli myös mainittu että maa on mustaa täällä. Täältä pumpataan nykyään öljyä.
Yksi mielenkiintoinen tragedia oli  kun alus oli saavuttanut lopullisen paikkansa noin kilometrin päässä rannasta. Alus oli ollut täynnä Espanjaan palaavia ihmisiä ja heillä oli koko omaisuutensa kullaksi tai hopeaksi muutettuna mukana. Kulta oli taottu pieniksi harkoiksi tai kaulaketjuiksi. Ketjuista ei tarvinnut maksaa veroja, jos siinä oli myös risti. Nyt nämä epätoivoiset ihmiset sulloivat taskut täyteen kultaa ja yrittivät uida rantaan. 130 ihmistä hukkui tälle matkalle ja ainoastaan muutama onnistui selviytymään rantaan asti. Sanottiin että ne jotka lähtivät rikkaana retkelle pääsivät köyhänä perille. Tässä matkalla Capitanan hylyltä rannalle on näiden 130 henkilön arvokkain omaisuus tungettuna taskuihin, eli kultana.

Kun näitä ihmisiä alkoi tulla rannalle, seuraava ongelma oli juomavesi. Oltiin Chanduissa ja tämä on todella kuivaa seutua. Meripelastus toimien suurin ongelma oli juomaveden puute. Kaivo saatiin aikaiseksi vuoden päästä haaksirikon tapahtumasta, jolloin myös Chanduyin kylä perustettiin. On siellä vielä edelleenkin ja kävin siellä tutustumiskäynnilläkin.
Capitanasta nostettuja hopeakolikoita Salinaksen merimuseossa


Minulla on edelleen koko Capitanan lopullinen tarina jonka löysimme Perun Liman arkistosta. Tätä tarinaa ei ole edelleenkään julkaistu missään. Luovutin kaikki alkuperäiset kopiot Kjellille, mutta minulta löytyy tietysti nämä dokumentit digitaalisessa muodossa. Nyt Kjellin Ecuadorin projekti on lopetettu. hän ei ikinä päässyt tätä Capitana hylkyä kaivamaan, vaikka paikka oli selvitetty 100m tarkkuudella. Siellä lepää edelleen 3-4 miljoonaa hopeakolikkoa joiden pelkkä hopean arvo ylittää kymmeniä miljoonia euroja, sekä satoja kiloa pieniä kultaharkkoja. Näistä Ecuadorin merimuseo tarjosi minulle henkilökohtaisesti jakosuhteella 50/50 sopimusta, aikana kun Kjelli oli uusimassa meidän valtauslupia. En kuitenkaan lähtenyt tähän, olinhan hänellä töissä.

Tässä oli tietysti vielä yksi tragedia. Alue johon Capitana päättelin lopulta upponneen oli 200 metriä Edwallin valtauksen ulkopuolella. Minä olin kuitenkin saanut jo Ecuadorista tarpeekseni ja palasin suomeen, siellä eräs AW-Energy alkoi saada ensimmäsiä aalto energia laitteitaan sellaiseen kuntoon että halusin päästä siihen toimintaan mukaan.

Capitanan lisäksi sukelsimme toki muutamissa muissakin alueen hylkpaikoissa kuten Santa Leocaldia 1799 kultaa ja hopeaa, sain täältä pari kolikkoakin itselleni, sitten San Jose 1680 lastina 200 000 hopeakolikkoa ja San Miguel 1730, jossa oli lastina 300 000 tuhatta uutta Chilessä painettua kultakolikkoa. Lisäksi löysimme Sevillan arkistoista muutaman muun, mutta en muista niiden nimiä. Toisessa oli lastina kirkon kalleudet. Ja tämä menetettin Mar Bravalle.

Sain tänään 11. maaliskuuta tiedon Ecuadorista, jossa eräs tuttuni Ecuadorin museoviraston arkeologi on ollut mukana kun Capitanan hylystä on alettu nyt nostaa kultaa ja hopeaa.