Vierailijat

torstai 17. maaliskuuta 2016

Uppotukki, rahaa vai roskaa

Muutamia uppotukkeja päällekkäin Luumäen Kivijärvessä.

Uppopuut, satojen miljoonien liiketoiminta vai satojen miljoonien ympäristöongelma

Uitolla on suomessa pitkät perinteet, sitä on tehty ainakin viimeiset 500 vuotta, todennäköisesti pedempäänkin. Uittoa on tehty muuallakin, mutta Suomessa sillä on oma eritysasemansa ja jopa oma lainsäädäntö. Suomen uniikki vesistö ulottuu käytännössä maassamme melkein joka paikkaan. Riittää kun vilkaisee vähän tarkemmin suomen karttaa, niin ymmärtää vesireittiemme laajuuden. Tällaista vesistöä ei muualla maailmassa ole. Kun tähän vesistö järjestelmään yhdistetään suomen hyvä suoraselkäinen puusto ja aikana kun tiestöä tai kuljetusrekkoja ei oltu vielä keksitty, pystyy ymmärtämään sen tarjoaman "businessplanin". Suomen vesistö ulottuu joka paikkaan, tämä vesistö laskee ennemmin tai myöhemmin mereen. Tällainen vesistö taas mahdollisti suurten puumäärien kuljettamisen käytännössä kaikkialta suomesta jokisuistojen satamiin ja sahoille, kuten Kotka.
Suomesta on haettu puutavaraa ympäri eurooppaa, jo 1500 luvulta lähtien. Erityisesti Hollantilaiset kunnostautuivat aikanaan puutavaran sekä tervan hankkimisessa suomesta. Heillä oli aikoinaan mahtava kauppalaivasto, joka tarvitsi paljon tervaa ja puutavaraa aluksiensa kunnossapitämiseen. Hollantilaisilla oli myös omat erityismittansa ja tämän johdosta suomessa tuli tutuksi ns. Hollaninpalkit. Tällainen puutavara sahattiin jo suomessa määrämittoihin, jotka sopivat suoraan heidän laivoihin tiettyihin tarkoituksiin, kuten kansipalkiksi. Sahatavaran ja tervan vienti on ollut pitkään yksi suomen tärkeimmistä vientituotteista ja on edelleen. Nykyisin terva on vaihtunut paperiin. Näistä on syntynyt suomen nykyinen metsäteollisuus.

Nykyään puutavara kulkee pääsääntöisesti kumipyörillä ja tukinuitto on käynyt tarpeettomaksi. Poikkeuksena Saimaan vesistö, jossa tukinuittoa edelleen tehdään, mutta nippu-uittona. Muualla suomessa tukinuitto irtouittona on käytännössä lopetettu, vaikka uittosääntöä ei olisikaan purettu. Uiton ainoaksi ongelmaksi ovat jääneet nuo uppotukit
Uittosäännöllä tarkoitetaan laillista lakiin perustuvaa tukinuitto-oikeutta vesistöissä. Se toi oikeuksien lisäksi myös vastuita. Kun uitto lopeteaan, pitää vesistö saattaa alkuperäiseen kuntoon tukinuittajien toimesta. Tämä puoli on jäänyt hoitamatta, sillä vesistömme on täynnä uppopuita. Ehkäpä niitä ei ole edes tarkoitus poistaa.

Uitossa jäi matkalle puutavara uppotukkeina, aviolta noin 2-4% uitettujen tukkien määrästä, riippuen olivatko ne kuorittuja vai ei. Kuorimalla tukki kuivui nopeammin ja täten myös kellui paremmin, jonkun aikaa. Kuoriminen oli kovaa ylimääräistä työtä, joten siitä luovutiin aina kuin mahdollista. Nämä uittopuut sitten vesistössä ajan kanssa kelluessaan vettyivät ja lopulta osa niistä painui pohjaan. Jotkut tukit puristuivat tukkisumassa muiden tukkien alle, painuen vähän muita syvemmälle. Tällöin ulkoinen vedenpaine kasvoi tunkeutuen niihin tehokkaammin jonka seurauksesta ne menettivät kelluvuutta nopeammin ja painuivat pohjaan. Ennen muuttumista uppotukeiksi, niistä tuli ensin niin sanottuja pylkkäreitä, toisen pään painuessa pohjaa kohti jolloin ainoastaan pieni tukin pää jäi pinnan yläpuolelle kellumaan. Näitä on sitten ajautunut vähän kauemmaksikin tukinuittoreiteiltä. Jonkun ajan kuluttua tukin oma paino veti pylkkärin lopulta pinnan alle. Näin syntyi uppotukki.
Kun lasketaan yhteen uitettujen tukkien määrä viimeisen 100 vuoden aikana olisi uppotukkien määrä koko suomen alueella jossain 4 miljoonassa m3 eli noin 16 - 20 miljoonaa tukkia.
Rahassa tämä on  noin 80-400 miljoonaa €uroa. Lopullinen summa riippuisi liiketoimintamallista, joka voi olla mainittua huomattavasti isompikin.

Olin ensimmäisen kerran tekemisissä uppotukkien kanssa vuonna 1998. Riihimäen Kesijärvellä olevan Paloheimon vanhan sahalaitoksen edustalla. Siellä oli paha uppopuu ongelma. Järvi oli alkanut rehevöityä, joten siitä piti nuotalla poistaa pikkukalaa kunnostustoimenpiteenä. Mutta järvessä olevat uppotukit estivät tehokkaasti nuottaamisen. Suoritimme silloisen Ympäristökeskuksen toimeksiannosta kartoituksen uppotukkien määrästä ja paikoista, kartoitus suoritettiin viistokaikuluotaimella ja siihen integroidulla hyvällä paikanmääritys järjestelmällä. Tuolloin ympäristökeskuksen yhteyshenkilö sanoi minulle: "Jos joku keksisi hyvän ratkaisun uppotukkien poistamiseen, olisi tällaiselle paljon töitä. Suomen vesistöt on täynnä uppotukkeja ja nyt ne on siellä riesana pitkin pohjaa".


Viistokaikukuva uppotukeista Riihimäellä 1998 vanhan Paloheimon sahan edustalta Kesijärvessä.
Keskellä oleva kirkas raita on luotaimen kulkema reitti ja sen kummallakin puolella on tukit eroteltavissa



Säilyykö uppopuut pinnan alla, tekeekö niillä mitään?

Aluksi tuli mieleeni voiko tällaisella vanhemmalla puulla tehdä enään mitään, kelpaako se mihinkään? Jos se ei kelpaa mihinkään, on se silloin pelkkä ympäristöongelma. Mutta jos puutavara on edelleen hyvässä kunnossa ja sille löytyisi jotain käyttöä, voisi se olla rahanarvoista. Jolloin uppotukkien poistaminen sujuisi samaan tyyliin kuin marjonen poimiminen metsistä, sitä tehtäisiin ansaintamielessä.

Hetken mietittyäni mieleeni tuli yksi tapaus liityen laivan hylkyihin, joiden kanssa olen puuhaillut enemmänkin.
Uppopuiden kuntoa voidaan suoraan verrata vanhojen hylkyjen puutavaran kuntoon.
Helsingin Särkänsalmen ja Suomenlinnan väliin on Krimin sodan aikoihin upotettu kaksi laivaa väyläesteeksi, muistaakseni vuonna 1850 luvulla. Olin itse sahaamassa näytepaloja näistä hylyistä vuonna 1998 ja rakennusaineena ollut mänty oli aivan kovaa, vaaleata ja loistavassa kunnossa, osasta pystyi jopa tuntemaan pihkan tuoksun. Syvyys tässä hylyssä oli noin 8-12metriä. Joten pelkästään tämän perusteella voi todeta että näissä kahdessa hylyssä oleva puutavara on säilynyt helposti yli 150 vuotta, ehkä uppopuut säilyvät pidempäänkin? Asiaa pitää alkaa tutkimaan.

Nostettiin tuolta aikaisemmin mainitusta Riihimäen Kesijärveltä 4 kappaletta tukkeja talvisaikaan jäältä, niitä sahattiin ja kuivattiin ja sitten jälkeenpäin ihmeteltiin onko niistä mihinkään. Meni vuosi, meni kaksi ja nostettu puutavara ei mennyt miksikään. Alussa heti noston jälkeen niistä lähti hienoinen epämiellyttävä haju, mutta se katosi muutaman seuraavan päivän aikana. Silmiimme pisti kuitenkin värimuutos. Sahattu puoli oli sävyltään harmahtava, ei kuitenkaan huonossa mielessä. Tästä tuli sitten mieleen, mitä muita ominaisuuksia puutavarassa on muuttunut, lujuus? Sain myös kuulla kaikenlaisia negatiivisia urbaanilegendoja uppotukeista, niissä ei pysy maali, höylättäessä nousee karvat pystyyn, se ei pala, se on siitä hyvä kun se ei vääntyile kuivuessaan, se on niin lahoa ettei sillä tee mitään jne.

Yli 60v veden alla ollut uppotukki, veden syvyys noin 6m.
Sahattu päästä pieni pala ja sisältä tulee terveen oloinen kova puu näkyviin.
Ainoastaan pintapuu on muutaman millimetrin osalta pehmennyt ja patinoitunut.
Riihimäen keikan jälkeen aloin miettimään erilaisia tapoja uppopuiden poistamiseksi. Jostain syystä ymmärsin ettei tämä tule onnistumaan miltään vedenalaisella kameralla ja tukkikouralla varustetulla lautalta. Koska tällaisella tukkikouralla pääsisi vain 3-5m syvyyteen ja sen jälkeen vastaan tulisi erilaisia rajoitteita. Toinen selvä asia olisi näkyvyys. Kun tukkikoura kerran saa yhdestä tukista kiinni, pöllyttäisi se pohjasedementtejä sen verran että näkyväisyys olisi mennyttä, jonka jälkeen kameralla ei näkisi mitään ja koko touhu olisi sokkona tunnottomalla kouralla järvenpohjan sotkemista. Ajattelin koko ajan hyödyntää tässä tarkuuspaikanmäärityslaitteita, viistokaikua ja sukeltamalla tapahtuvaa tukkien keräystä. Lisäksi vastaan tuli kaikenlaisia muitakin haasteita.
Tukit ovat painavia, vaikka ovatkin pinnan alla. Liukkaita, toiset ovat lisäksi juuttuneet mutaan, joka tekee niiden irroittamisen haastavaksi. Lisäksi niiden nostaminen pinnan yläpuolelle on mahdollista ainoastaan koneellisesti. Yksi iso tukki saattaa painaa tonnin.

Aina välillä tuli kokeiltua eri menetelmiä ja 15 vuoden jälkeen olen onnistunut mielestäni kehittämään riittävän hyvän menetelmän. Siinä 2 miestä saisi helposti 100 tukkia päivässä kasaan huonommaltakin alueelta. En lähde tässä blogissa vielä paljastamaan kehittämääni nostotekniikkaa, vaan palaan siihen myöhemmin.



Mistä niitä sitten kannattaisi etsiä?

Uppopuita on kaikkien pitkien jokireittien varrella vähän jokapuolella, mutta määrät eivät läheskään aina ole nostamiseen kannattavaa, ellei sitä tehdä siivouspohjalta ulkopuolisella rahoituksella. Uppotukkien suurimmat kertymät ovat paikoissa, joissa niitä on seisotettu isjoa määriä, kuten voimalaitoksien yläpuoliset altaat, rannikon erottelualtaat ja sahojen edustat, näitä sahoja on suomessa ollut satoja jo useaman sadan vuoden ajan. Tällaisessa paikoissa ei välttämättä ole tänä päivänä muuta jäljellä, kuin uppopuut pohjalla kertomassa vanhan sahan olemassaolosta. Uittoyhdistyksillä on myös ollut karttoja uittoväylistä joihin on merkitty uiton levähdys- ja talvehtimispaikkoja, sekä maalla pudotuspaikkoja ja muita uittorakenteita. Tällaiset paikat ovat tietysti potentiaalisia uppotukkien löytöalueita.

Tukkeja ei kuitenkaan kannata lähteä sukeltamalla etsimään, ennenkuin on tieto niiden olemassaolosta ja riittävästä määrästä toiminnan tekemisestä kannattavaa. Tällaiset alueet pitäisi ensin kartoittaa. Tähän paras ja nopein työkalu on viistokaikuluotain.


Tällaisessa työssä hyvä viistokaiku myös nopeuttaa itse työtä, kun voidaan kuvaruudulta laskea poistettavien tukkien määrä. Tällöin sukeltaja tietää etukäteen tarkan paikan sekä lukumäärän, eikä hukata aikaa pohjassa turhanpäiväiseen etsimiseen.


Päivän saldo noin 60 tukkia, eli noin 15m3 tai vajaa tukkirekan nuppikuorma.

Sain huomata uppopuiden nostamiseen liittyvän paljon muutakin, kuin vain niiden kerääminen pohjasta. Jos et halua keräillä uppotukkeja huvikseen vapaa-ajalla ja omalla kustannuksella, pitäisi siitä saada joku korvaus. Eli ovatko uppotukit itsessään vielä vuosien jälkeen sellaisessa kunnossa, että niillä olisi joku arvo? Ja mikä olisi hyvä käyttötarkoitus näille uppopuille.
Sellusta saatava korvaus, joka on noin 20€/m3 ei anna tarpeeksi hyvää korvausta, jotta tällainen toiminta olisi koskaan kannattavaa ilman ulkopuolista "siivous tukirahaa". Samoin sain tietää ettei tätä sellutehtaat edes halua, sillä uppopuista tehtyyn selluun joudutaan tekemään erikoistoimenpiteitä ja siitä tulee kalliimpaa myös selluyhtiölle.

Lähdin selvittämään Lahden ammattikorkeakoulun ja Mikkelin ammattikorkeakoulun kanssa uppotukkien ominaisuuksia, nämä koulut ovat erikoistuneet puunkäsittelyyn. Löytyisikö uppopuille joku hyvä käyttötarkoitus, joka mahdollistaisi näiden hyötykäytön.

Mänty ja kuusi

Uppopuita sahattu koemielessä,
tässä on myös yksi koivu siivuina

Lujuus

Lahden ammattikorkeakoulussa tehtiin lujuuskokeita männyllä ja kuusella. Sinne vietiin tukkeja paikasta, jonka toiminta oli lopetettu 60 vuotta aikaisemmin. Joten tukit olivat olleet veden alla vähintään 60 vuotta tai enemmän. Tulokset olivat yllättäviä. Lujuustestien mukaan nämä uppopuut vastaavat lujuudeltaan tämän päivän normaali vaatimuksia osa tuloksista oli jopa nykypäivän tukkinormeja parempia. Ainoa selitys jonka keksimme, oli näiden uppotukkien kuuluneen hitaastikasvaviin metsiin, ajalta jolloin metsiä ei vielä lannoitettu, eikä nopeakasvuisia broileritukkeja ollut olemassa.

Lahonkesto ja Termiitti kesto?

Nämä testit tehtiin Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Termiitit tilattiin ulkomailta ja ne laitettiin
samaan tilaan uppopuunäytepalojen kanssa. Termiiteille kelpasi uppopuu siinä missä tavallinenkin tuore puu. Tosin tämä testin olisi voinut tehdä myös toisellakin tavalla ja tutkia onko mitään eroa, jos samassa paikassa on tuoretta puuta tarjolla ja vieressä vaihtoehtoisesti uppopuuta samaan aikaan. Tuli mieleeni että nälkäisenä termiitit varmaan syövät mitä vaan jos ei muuta ruokaa ole tarjolla, mutta olisiko tulos ollut toisenlainen, jos olisi ollut vaihtoehtoja, olisiko silloinkin uppopuu kelvannut yhtä hyvin? Tähän emme saa heti vastausta.
Lahotesti oli myös mielenkiintoinen. Uppopuusta liukenee veteen ajan kanssa lingiinejä ja eteerisiä öljyjä. Tämä ilmeisesti muuttaa uppopuun solukoostumusta. Kun uppotukki makaa horisontaalisessa asennossa pinnalla, veden poistuminen tukista on todella hidasta. Tukki pitää veden sisällä kuin jossain säiliössä. Mutta kun tukki laitetaan pystyyn, niin vesi valuu tukin sisältä ulos vauhdilla. Kun tukki sitten on kerran kunnolla kuivunut. Ei se enään ime kunnolla vettä maasta tai ilmasta. Solukko muuttui jotenkin antaen puulle vettä hylkivän ominaisuuden. Tästä johtuen ja ehkä juuri näiden lingiinien ja eteeristen öljyjen puute aikaansai kerran kuivatulle uppopuulle hyvän lahosuojan, huomattavasti parempi kuin tuoreella puulla. Minulla on lisäksi omalla pihalla ollut nyt jo kohta 5 vuotta muutamia pätkiä jatkuvassa maakosketuksessa, eikä niihin ole vielä tullut mitään isompaa lahoa. Vertailun vuoksi itse tehty hiekkalaatikko tavallisesta rautakauppa puusta purettiin ja poltettiin viime kesänä lahon takia. Tämä hiekkalaatikko oli rakennettu 1 vuotta aikaisemmin.

Väri

6'' leveätä antiikkipaneelia
Uppopuu on väriltään harmaansävyinen, ei kellastu. Tulin siihen lopputulokseen että tämäkin on hyvä juttu! Ainakin meidän "perunakellarin" antiikkipaneeleiksi höylätyistä seinäpaneeleista tuli hemmetun hyvän näköinen seinä, siinä on kuusta ja mäntyä sekaisin.

Työstäminen

25x150 näistä höylättiin 6 tuumaa leveätä antiikkipaneelia
Uppopuun sahaaminen kenttäsirkkelillä ei poikennut mitenkään tavallisen tukin sahaamisesta, ehkä jopa vähän helpommin, johtuen vetisistä tukeista. Mutta täysin märän puutavaran nosteleminen oli kyllä raskasta. Teimme 40m2 erän niinkutsuttua 6 tuumaa leveätä lautaa. Näitä aihioita kuivatettiin 3 viikkoa sateen ja auringon suojassa. Jonka jälkeen ne höylättiin antiikkipaneeliksi.

Olin kuullut että höylätessä uppopuusta nousee ns karvoja pystyyn. Mutta tämä ei pitänyt meidän kohdalla paikkaansa. Puun höylääjä kuitenkin kertoi että jos höylättävä puutavara ei ole kunnolla kuivaa, voisi näin tapahtuakin.


Loput puutavarat särmättiin vähän paksummaksi tolppatavaraksi

Haju

Uppopuista lähtee alussa epämiellyttävä haju, mutta havupuun kuivuessa tämä haju katoaa noin viikossa. Sahatussa koivupuutavarassa tämä hajuhaitta viihtyy kuitenkin paljon pitempään muutaman kuukauden ajan.

Vääntyileminen kuivuessa

Puun vääntyileminen kuivuessa oli pientä tai olematonta yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Yhdessä yksittäisessä kuusipuussa, joka oli sahattu 4x4 tuuman mittoihin havaittiin voimakasta kierteytymistä. Muuten puun vääntyileminen sahauksisen jälkeen on ollut meidän kokeissa aikalailla täysin olematonta.

Polttopuuksi?

Uppopuut menettävät vedessä ollessaan kuoren ja pinnassa olleet lingiinit ja hartsit. Joten sen paloarvot eivät tunnuu olevan sieltä parhaasta päästä. Olen näitä pätkiä kotona poltellut. Uppopuu polttopuuna kyllä palaa, mutta jotenkin hengettömästi. Syttyminen on laiskan oloista. Joten ei näillä kokemuksilla uppopuista kunnon polttopuuta saa. Kyllä ne tietysti lämmittää, muttei samalla tavalla. Koivu uppopuu tuntui palavan vähän paremmin kuin havupuut. 


Sisustus paneeliksi

Jos tällaiselle harmaan sävyn omaavalle antiikkipaneelille löytyisi asiakaskuntaa. Olisi uppopuille ainakin yksi käyttötapa. Uppopuut ovat kierrätystä, samalla myös vesistömme puhdistamista. Myös pienempien tukkien harmaa patinoitunut pinta saattaa olla kiinnostava sisustus käyttöön. Halkaisimme erän pienempiä tukkeja ja kuivuttuaan niistä on tullut hyvän näköisiä ja näistä pinnoista on tehty muutamia hyvän näköisiä piharakenteita, kuten keinuja ja roska-astia katoksia.
Uppotukeista tehty antiikki- tai helmipaneelia.
Kuvan kirves löytyi muutaman uppotukin vierestä.

Pakkausmateriaali

Uppopuusta on kaikki toukat ja hyönteiset tuhottu kymmeniä vuosia kestäneen käsittelyn aikana. Joten se olisi loistava materiaali pakkausmateriaaliksi, mutta kansainväliset vaatimukset eivät tunne tätä käsittelyä, joten se pitäisi ilmeisesti vähintään myrkyttää ensin. 


Uppopuusta rahaksi


  1. Selluna  20€ /m3, jos nostettu puutavara myydään selluksi, ei toiminta ole juuri kannattavaa ilman ulkopuolista rahoitusta. Pieni laskutoimitus:    20€ x 4.000.000/m3 = 80 miljoonaa€
  2. Puutavaraksi sahattuna 150 - 250€ /m3, sahatavaran hukkaprosentti on suuri, jopa 40%.  Sahatavaran myynti on suhteellisen helppoa. Tänä päivänä ei kuitenkaan voi myydä kantaviin rakenteisiin jos puutavara ei ole luokiteltua. Betonilaudaksi kelpaa kyllä.   150€ x 4 miljoonaa/m3 = 600 miljoonaa €
  3. Sisustus paneeliksi  500-600€ /m3, sahatavaran hukkaprosentti 20-30%. Joudutaan sahaamisen jälkeen höyläämään. Eli höyläys kustannukset noin 40-50€/m3.     500€ x4 miljoonaa/m3 uppopuita = 2.000 miljoonaa euroa.
Laskutoimitukset ovat suuntaa antavia. 

Itselläni oli mahdollisuus myydä tätä tavaraa suoraan ruotsiin 2x4 tuuman mittoihin sahattuna 150€/m3. Niin paljon kuin pystyisin toimittamaan. Ruotsalaisille olisi kelvannut tällainen kierrätyspuu. Tässä kohtaa toiminta alkoi täyttää kannattavuuden kriteereitä ja aloin selvittää seuraavaa asiaa eli lupaprosessia. Kymijoen vesistöstä. Siellä tätä puutavaraa oli aika paljon. Aikaisemmin tekemäni nostot oli tehty aina pieniltä alueilta, joissa tukkeja oli tyyliin yksi tuolla pari täällä. Luvat olin saanut paikallisilta vesistön omistajilta. 
Vesiosuuskunta antoi heti luvat, sillä ehdolla että saan toiminnalleni myös UPM hyväksynnän.
Lähestyin UPM yhtiötä asialla heti alkukesästä ennen kesälomia vuonna 2013 ja siellä pyyntöäni mietittiin yhden kesän verran. Pienen pallottelun jälkeen sain sitten loppukesästä vihdoin vastauksen.

22.lokakuuta 2013
"Selvittelin UPM:n kantaa asiaan ja aikaisemmin tehtyjen linjausten ja päätösten mukaisesti yhtiön suhtautuminen Kymijoen pohjaan kohdistuvien toimenpiteiden osalta on kielteinen. Tämä koskee myös UPM:n omistamien vesialueiden ulkopuolisia alueita.
Lisäksi todettakoon että uppopuiden omistussuhteet ovat epäselvät."

UPM ei halua että mistään nostetaan uppopuita. Uittolain mukaan yhden vuoden kuluttua uitosta, maanomistajalla on oikeus poistaa uppopuut omilta vesialueilta omalla kustannuksellaan ja pitää puut, tai vaihtoehtoisesti puun omistaja maksaa siivoustöistä asiallisen korvauksen. 

UPM ei halua vesistöjämme puhdistettavan, eivätkä itse pysty sitä tekemään, lisäksi heille Uittoyhdistyksen osapuolena kuuluu aluuen siivous. Tämä alue oli puhdistettu Uittoyhdistyksen toimesta 1980 luvulla, jonka jälkeen siellä ei ole uitettu eikä siivottu. Kyseisen aluuen uppopuut ovat varsinaisena riesana paikallisille asukkaille. Kaikki uppopuut vesistöissä ovat ympäristöongelmana pilaamassa vesistöä. Eivätkä ne sinne kuulu. Lahoaminen pohjassa on hidasta, joten ongelman katoamista itsestään pitää odottaa satoja vuosia.

Tällaisen jättiläisen kanssa ei kuitenkaan kannata alkaa kädenvääntöön, joten tämän jälkeen uppopuut saavat puolestani hitaasti mädäntyä tuonne vesiimme, ehkä 500-1000 vuoden jälkeen vesistömme alkaa siitä toipua.

Uppopuu "mätänee tai lahoaa" puun pinnaltakäsin saaden puulle aikaan sen erikoisen patinoidun kuvion. Puu kuitenkin säilyy sisältä kovana. Hajoaminen tapahtuu todella hitaasti, millimetrejä sadassa vuodessa.

Tietoa tuli kuitenkin kerättyä 15 vuoden aikana enemmänkin, kuin mitä asiasta tänne kirjoittelin. Ehkäpä joku vielä kiinnostuu tästä.

Uppopuusta paksu komea saunapaneeli